Sulautuvan minättömyyden kokemus
Kokemus erillisen minuuden poissaolosta ja saumattomasta yhteydestä ympäristöön ja siinä oleviin ihmisiin tai ilmiöihin. Kokemus on tyypillinen ihmisenä elämisen symbioottisissa vaiheissa tai uppoutuneissa mielentiloissa. Esimerkiksi vauvat kokevat symbioosia äitinsä kanssa tai rakastuneet keskenään. Myös luontoyhteydessä ja flow-tiloissa tapahtuu sulautumista. Flows-tilassa ei ole erikseen tunnetta tekijästä tai tekemisestä, vaan on vain yhteinen virta, joka kuljettaa.
Eriytyneen minuuden kokemus
Kokemus muista erillisestä olennosta, jolle tapahtuu jotakin ja joka saa asioita tapahtumaan. Tässä tilassa on myös kokemus vapaasta tai vapautuvasta tahdosta. Minäkokemuksen myötä syntyvät myös sinä, hän, me, te, he ja niiden väliset suhteet sekä suhteet aikaan, paikkaan ja tapahtumiseen. Minäkokemus syntyy vähitellen muistoiksi kiteytyneiden kokemusten ja opittujen roolien varaan. Minää voidaan kutsua myös egoksi. Egon ensisijainen tehtävä on huolehtia biologisesta ja psykologisesta tasapainosta, muun muassa torjumalla minää uhkaavia tilanteita ja mielikuvia.
Minuuden kokeminen eri kulttuureissa
Miten minuus koetaan, on yhteydessä siihen kulttuuriin, jossa ihminen elää. Myös kieli luo ja ylläpitää minuuden kokemusta. On kulttuureita, joissa minän merkitys on oma heimo, kulttuuri tai uskonnollinen yhteisö. Täysin erillistyneet minäkokemukset ovat verrattain harvinainen ilmiö jopa voimakkaan yksilökeskeisissä kulttuureissa. Suuri osa ihmisistä identifioituu yhä kulttuuristen alaryhmien, kansallisuuksien ja uskontojen kautta. Minä on ikään kuin yksilöllistä minää laajempi kokemus. Ajassamme se tulee näkyväksi uskontojen ja kansojen välisissä kumppanuuksissa ja konflikteissa.
Mieli
Mieli mieltää havaintojensa pohjalta sen mitä maailmassa ja minässä tapahtuu, ja hahmottelee havaintojensa ja muistojensa pohjalta mahdollisia ja parhaalta tuntuvia toimintavaihtoehtoja – joita ne aina eivät suinkaan ole. Harkinta on aina paikallaan, ja se onnistuu kun suhteessa mieleen on saavutettu hieman väljyyttä. Tällöin ajatuksen, sen käynnistämän tunteen ja tekoihin johtavaan haluamisen välissä ehtii rauhoittua, ja harkita mitä haluamisellaan oikeastaan haluaa. Jollei ihminen opi suhtautumaan mieleensä hyvänä apurina jonka tekosiin ei aina kannata luottaa, voi elämä olla kaoottista – jos kohta jännittävääkin.
Havahtunut tila
Havahtuneet tilat ennakoivat varsinaista havahtumista. Melko tavallisia ovat voimakkaat ykseyden tilat sekä ylimaalliset rauhan, rakkauden ja autuuden tilat. Harvinaisempia ovat paradoksitilat, joissa käsitteellisesti vastakohtaiseksi määritellyt asiat tuntuvat olevan yhtä aikaa voimassa. Tällaisia voivat olla esimerkiksi tyhjyys ja täyteys, liike ja liikkumattomuus sekä mikro-ja makroaistimusten yhtäaikainen kokeminen. Myös sellaiset kokemukset joita ihmiset kutsuvat ”minä olen tämä”- tai Minä Olen -tiloiksi ovat havahtuneita tiloja. Niistä palaudutaan vielä tavanomaiseen erillistyneeseen minäkokemukseen, joka voi olla helpottavaa, hämmentävää tai joskus tuskallistakin.
Havahtumisprosessin osia
Havahtumisen prosessi voi edetä monin tavoin. Jotkut havahtuvat henkisten harjoitusten kuten rukoilun tai meditaation kautta, kun taas joillekin se voi tapahtua myös ilman mitään harjoittamista tai kilvoittelua. Prosessissa on yleensä seuraavat vaiheet:
- Erillistynyt minuus, jota havahtuneet ja poikkeukselliset tietoisuuden tilat alkavat puhkoa.
- Havahtuneet tilat alkavat voimistuessaan vakuuttamaan kokijansa todellisuuden laajemmista laaduista ja kaipuu kokea niitä lisää herää.
- Uusi mahdollinen todellisuus raivaa edestään esteitä. Sen edetessä voi alkaa sielun pimeä yö, jonka tarkoitus on laajentaa minuuden kokemusta maailmasta niin, että uudet kokemukset mahtuvat siihen.
- Havahtuminen tapahtuu. Erillistyneen minuuden kokemus ei enää palaa. Kokemus elämästä on voimakasta läsnäoloa, syvää rakkautta ja rauhaa. Mieli on hiljaa, eikä se kommentoi tapahtumia. Tunnetilat ovat täynnä tyyneyttä sekä iloa ilman erityistä syytä.
Sielun pimeä yö
Ennen havahtumista monilla on joko lyhyt ja pidempi kärsimyksen täyttämä ajanjakso. Sielun pimeään yöhön voi kuulua ahdistuneisuutta, surua, syyllistyyttä, häpeää, masennusta ja epätoivoa – jopa itsetuhoisia ajatuksia. Sielun pimeässä yössä kiteytyvät elämän (tai elämien) aikana koettujen pettymysten aiheuttamat ajtukset ja tunnetilat. Ammattiavusta voi olla tässä elämänvaiheessa erittäin paljon hyötyä.
Havahtuminen
Havahtuminen on etenkin itämaisissa traditioissa kuvattu valaistumisen prosessiin liittyvä tila. Sen päätepisteessä on täydellinen valaistuminen eli täydellisen kirkas ja antautunut tietoisuus. Havahtuessaan minuus herää silloin unestaan, tajuaa uneksineensa kaiken kokemansa ja antaa myöten laajentumiselle. Erillisen minuuden kokemus katoaa tai muuttuu prosessinkaltaiseksi, jatkuvasti muuttuvaksi aistimuksiksi. Tietoisuus on auki suoralle havaitsemiselle, ja olemassaolon ilo alkaa pulputa kirkkaan lähteen tavoin. Kärsiminen päättyy. Tästä eteenpäin voi olla olemassa hetkellistä kipua, muttei kuitenkaan kärsimystä koska se edellyttää toisinnettavan tarinan sekä jonkun, jolle kaikki tapahtuu. Jotkut puhuvat itse- tai jumaloivalluksesta sekä pohjattomasta ilosta ilman syytä.
Vaikkei havahtuneella enää ole erillistyneen minuuden kokemusta, hän ei myöskään ole vielä täysin valaistunut, jolloin kaikki persoonallisuuden rakenteet ovat purkautuneet. Sellaisten henkisten mestarien kun Jeesus tai Buddha on katsottu olevan valaistuneita. Prosessia voisi ehkä kuvata asteikolla nollasta sataan, jossa 0 olisi sulautuvan minättömyyden kokemus, 10 eriytyneiden minäkokemusten alku, 30 täysin erillistynyt minuus, 50 havahtuminen ja 100 täysi valaistuminen.